tiistai 31. tammikuuta 2017

Metamodernismin aika



Kun Eppu Normaali lauloi 1978, ettei rääväsuita haluta Suomeen, niin kukapa olisi arvannut, että neljänkymmenen vuoden päästä, vuonna 2017 maailman johtavan talousmahdin presidenttinä olisi John Lydon alias Johnny Rotten tyyppinen rääväsuu? Postmodernismi oli tunteen kapinaa modernismin puhtaita muotoja ja ideoita vastaan. Kulttuurin saralla postmodernismi on tuonut paljon hienoa taidetta, anarkistisia valtavirtaa kyseenalaistavia kokeiluja ja uusia taidemuotoja. Mutta kuten kaikki muutkin kulttuurin aikakaudet, alkoi 2000 -luvulla posmodernismin kapina väsyä, keskiluokkaistua ja muuttua instituutioiksi. Postmodernille maailmakuvalle tyypillinen ironia ja vastakkainasettelu alkoi olla jo valtavirtaa ja pian sen omivat omakseen aikakautemme populistiset liikkeet.

Modernismin puhtaat ideat eivät kuitenkaan hävinneet minnekään, vaikka ne hävisivät julkisesta keskustelusta. Enää ei puhuttu moraalista, uskomuksista tai ideoista yleisinä päämäärinä, vaan ainoastaan omina henkilökohtaisina tavoitteina. Tietotekninen vallankumous, kvanttifysiikan löydökset, uushenkisyys, esimerkiksi joogakulttuuri pitivät kuitenkin huolen siitä, että ikiaikainen kaipaus saada syvempi kosketus oman elämän merkitykseen ja tarkoituksen tunne suhteessa laajempaan kollektiiviseen todellisuuteen jäi elämään läpi koko postmodernin aikakauden.

Kaikessa hiljaisuudessa näiden kahden; modernismin ja postmodernismin väliin onkin syntynyt kolmas; metamodernistinen tai uusvilpitön kulttuuri.



Metamodernismille tyypillistä on pyrkimys avoimeen keskustelukulttuuriin ja monitodellisuuteen. Tausta-ajatus on, että kaikilla on omia sosiaalisista, kulttuuri ja perhetaustoista tulevia syitä hahmottaa maailmaa eri tavoin, mutta voimme siitä huolimatta olla vuorovaikutuksessa lukemattomilla eri tavoilla kollektiivisessa ja sosiaalisessa ympäristössä.

Metamodernismi on hyväntahtoinen ”tahtotila” tai fiilisajatus, jossa lähtökohtaisesti haetaan näkökulmia monesta eri perspektiivistä samanaikaisesti. Eli keskustelija on sisäistänyt oman subjektiivisen näkökulmansa suppeuden, eikä pyri tuomaan sitä esille totuutena, eli on näin ollen sivistynyt sisäisesti.

Keskustellaan siis synteesin, ei polariteettien kautta. Huomioidaan, että tunteet ja mielipiteet eivät ole sama asia. Tunteita voi ja saa näyttää. Esimerkiksi taide ja kulttuuri ovat siihen aivan loistavia kanavia. Hyvässä vuorovaikutuksessa tunne antaa ajatukselle siivet, mutta huonossa omat subjektiiviset tunteet pudottavat keskustelun tason kollektiiviselta subjektiiviselle tasolle ja siitä tulee helposti älämölöä ja turhaa väittelyä. Eli puurot ja vellit on syytä pitää erillään.

Taiteilijana minua kiehtoo erityisesti tuo metataso, johon tässä metamodernismissa viitataan. Käsitteenä metataso juontaa Platonin Metaxy -käsitteestä, jossa kaikki on luotu polariteettien väliin, jotka siis yhdessä muodostavat metatason. Eli ilmenevillä asioilla on piilevä puolensa. Länsimaisessa nyky-ajattelussa alitajunta. Itämaisessa Jin ja Jang.  Hauskaa tässä leikissä on se, että käsitteelläkin concept on vasta tai antikäsite endocept.  
(Silvano Arieti, Magic Synthesis).

Aikana jolloin maailmaa uhkaa suuret ekologiset ja poliittiset haasteet on uuden synteesin ajatus enemmän kuin tervetullut. Toivotaan, että tästä syntyy pikkuhiljaa kokonaan uusi kulttuurin aikakausi ja uusi sukupolvi, jossa välittäminen ja vilpittömyys ovat taas arvossaan. Merkkejä tästä on nähtävissä.

Maalaus; Alku, Mikko Kirjavainen, sekateknikka 59cm x 63cm 2017