lauantai 31. joulukuuta 2016

Veturi



Eräänä herran vuonna, kun kesä oli kuumimmillaan, matkustivat poika ja hänen vanhempansa lomamatkalle Etelä-Ruotsiin. Reissuun lähdettiin aivan erityisestä syystä, sillä vanhemmat olivat saaneet kutsun oikein hienolta herrasväeltä, jotka asuivat idyllisessä kartanossa maaseudulla. Vanhempien ja isäntäväen keskustellessa, kääntyi talon isäntä äkkiä pojan puoleen.

- Kuules, tuolla vintillä on vanha pienoisrautatie, voit käydä siellä kurkkaamassa.

- Ja luvallani, jatkoi herra, saat valita yhden junan osan sieltä mukaasi.



Poika kiipesi vintille. Ja tosiaan yhdessä nurkassa oli kokonainen röykkiö; mitä hienoimpia radan pätkiä, vaihteita, vaunuja ja muita jännittäviä pienoisrautatien osia. Poika iski heti silmänsä veturiin, joka lepäsi harmaan pölyverho peiton alla leveiden lattialankkujen päällä. Poika nosti veturin silmiensä korkeudelle ja tarkasteli sitä hyvin läheltä. Veturi oli pieniä yksityiskohtia myöten aito legendaarisen Ukkopekan pienoismalli. Tiukasti veturia sylissään puristaen laskeutui poika alakertaan. Salissa pojan vanhemmat naurahtivat hämmästyneinä.

- Voi! Et voi ottaa noin hienoa. Vanhemmat silmäilivät herraa ja rouvaa anteeksi pyydellen.

- Käyppäs nyt kuule valitsemassa joku toinen, vaikka joku kiva vaunu eikös?



Ja niin kiipesi poika takaisin vintille ja valitsi ihan kaikista vaatimattomimman vaunun. Se oli pieni hiilivaunu. Nyt pojan vanhemmat hymyilivät tyytyväisinä. Olihan poika osoittanut soveliasta käytöstä talon isäntäväkeä kohtaan. 



Vuodet kuluivat ja tuosta pojasta varttui aikuinen mies. Teitä ehkä kiinnostaa tietää, löysikö hän vihdoin sen mitä elämältä kaipasi? Osasiko hän nyt aikuisena pyytää elämältä asioita, jotka olivat hänelle aidosti tärkeitä? Poika muisti aina sen veturin. Mutta aina kun hän yritti olla kuin oikea veturi, yhtä päättäväinen ja vahva, ohjasi elämä miehen armotta jollekin sivuraiteelle. Sellaiselle jolla säilytetään huoltovaunuja, hiilivaunuja ja sen sen sellaista. Miehen elämä olisi kai vääjäämättä varikon tasapaksua aherrusta, vaikka veri veti maailmalle ja seikkailuihin. Näin olisikin käynyt, ellei ihan sattumoisin tämä mieheksi kasvanut poika olisi ollut myös taiteilija.



Mies osasi nimittäin kuvitella. Niinpä hän alkoi kuvitella kaikenlaisia jännittäviä ja hauskoja asioita. Ja hän kuvitteli ja haaveili seikkailuista, romantiikasta ja vapaudesta, kunnes pettymys varikolle päätymisestä muuttui hänen mielikuvissaan joksikin aivan muuksi. Vaikka kuviksi lauluiksi ja runoiksi. Ja hän kuvitteli itsensä onnelliseksi ja itsevarmaksi, sellaiseksi joka vetää ihan luonnostaan puoleensa hyviä sattumia. Ja eräänä päivänä hän kohtasi oikein hauskan tytön. Tuo tyttö osasi myös kuvitella ihan vaikka mitä. Ja yhdessä he kuvittelivat ihanan talon meren rannalle, jossa kävisi paljon ystäviä. Kului puoli vuotta ja heille tarjottiin taloa vuokralle, joka sijaitsi kalliolla meren rannalla. Talo oli kaikin puolin aivan kuten heidän kuvitelmissaan. Ja joka aamu nousi aurinko horisontin takaa värjäten heidän pikkuruisen makuuhuoneensa vaaleanpunaiseen valoon. Ja puiden lehdet tanssivat kultaisina huoneen seinillä. Sitten eräänä alkavana syksypäivänä mies katsoi syvälle laakson varjoihin, josta polku nousi talolle ja ajatteli “nyt olen valmis kohtaamaan varjoni”.



Ja niin metsä vastasi. Seuraavana aamuna nousi valtava myrsky. Tuuli riepotteli suuria puita talon ympärillä kuin pieniä heinänkorsia. Rungot heiluivat uhkaavasti ja lunta tuiskusi valtoimenaan. Äkkiä yksi suurimmista kuusista kaatui rytinällä  taloon kulkevien voimalinjojen päälle. Virta piiskasi johtoa, joka lojui maassa kuin raivoava jättiläiskäärme, jättäen mustuneen jäljen lumen valkeaan pintaan. Talo vaipui hiilenmustaan pimeyteen ja tyttö sanoi, 

- en kestä enää tälläistä elämää. Ja lähti ihan saman tien ulos ovesta tuiskuun. Niin muutti tuo tyttö kauas erääseen lämpimään trooppiseen maahan.



Mies jäi yksin pimeään taloon. Siellä hän asui yli koko syksyn ja talven. Yhteensä kahdeksan kuukautta. Lopulta hän vaipui syvään horteeseen ja pimeyteen. Se oli kuin kooma, kuoleman kaltainen tila. Silloin mies nousi ja huusi kolme vuorokautta yhteen menoon tuskaa, jota oli kantanut sisällään lapsuudestaan saakka. Huudossa ei ollut tunteita eikä sävyjä. Se oli vain puhdasta ääntä. Neljäntenä aamuna nousi kirkas aurinko meren takaa ja värjäsi huoneen jälleen kultaan ja purppuraan. Oli jälleen tullut kevät. Silloin mies lähti talosta ja otti bussin kaupunkiin.



Kaupungissa mies harhaili kodittomana, kunnes törmäsi erääseen erittäin viehättävään naiseen, joka oli käynyt vierailulla heidän huvilallaan. Ja niin he päätyivät juomaan punaviiniä tuon naisen luokse. Naisen kaupunki kämpässä he tanssivat ja rakastelivat niin äänekkäästi, että naapurit hakkasivat nyrkillä seinään ja imitoivat härskisti rakastelun ääniä. Maatessaan hikisinä toistensa päällä, tunsivat he molemmat, kuinka jokin laskeutui maailmaan heidän kauttaan.



Syntyi poika, joka kasvoi ja varttui pikkupojaksi. Ja se poika oli niin hieno ja viisas, että mies alkoi pikkuhiljaa uskoa elämäänsä ihan uudella tavalla. Ja enää se ei ollutkaan pelkkää kuvitelmaa. Näkihän hän omin silmin minkälaisen hienon pojan olivat he elämältä lahjaksi saaneet. Mies heitti lisää pökköä pesään kirjoittamalla blogia toiveistaan ja puhumalla kannustaen julkisesti haaveistaan. Ja silloin jokin hänen sisällään sanoi,

- Tsuh! Ja toisen kerran, että

- TSUH!

Jokin suuri ja voimakas oli lähtenyt liikkumaan.



Aluksi ihmiset suhtautuivat tähän varsin epäluuloisesti.

- Jotenkin ei tunnu aidolta enää, he kuiskuttelivat.

- Se puhuu aina vaan itsestään.

- Kehuskelee itseään?

Monet bloggasivat hänet facebookissa, koska hän oli alkanut puhua aivan liian suoraan ihan kaikesta.



Sen kummemmin näistä häiriintymättä, jatkoi mies sisäisen voimansa kasvattamista.



Ja myöhemmin nähtiin, kuinka tuosta miehestä tuli aivan erinomainen veturi muutamiin kansainvälisiin kulttuurihankkeisiin. Vihdoinkin hän oli vapaa kulkemaan omia raiteitaan. Hän oli pelastautunut varikolta hiilivaunun kohtalolta.  Mutta silti jotain puuttui. Nyt häntä kalvoi yksinäisyys. Oliko vapaana veturina kulkemisen hinta elää ilman kumppania? Vääjäämätön pioneerin visionäärin tai edelläkävijän kohtalo?



Silloin mies keksi, että tämä koko veturi juttu olikin enimmäkseen tuon kipeän lapsuuden kokemuksen aikaansaama pakkomielle. Mikä valtava itsekorostamisen yliannostus olikin tarvittu tuon perässä vedettävän hiilivaunu kokemuksen voittamiseen! Nyt hän rentoutui ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Ja siitä asti hän teki ainoastaan kaikenlaista semmoista, josta tuli iloiseksi. Eikä enää arvottanut vetureita paremmiksi, kun vaikka perässä vedettäviä vaunuja. Semmoisia jotka kuljettivat tavaraa ja ihmisiä. Tai edes sitä pientä hiilivaunua. Niitä kaikkiahan tarvittiin ihan yhtälailla, että hommat toimisivat. Ja sitten eräänä kauniina kevätpäivänä kohtasi mies tosi viehättävän neidin eräällä asemalaiturilla. Eipä ollut tuo mies enää sen koommin yksin.  



Sen pituinen se. 



Nyt te varmaan luulette, että tämä tarina oli minusta? Ehei, tämä tarina kertoo kaukaisesta ajasta ja paikoista joilla ei ole enää mitään merkitystä tässä maailman ajassa.

maanantai 26. joulukuuta 2016

FONHEIM



Tykkään ajatuksesta, että ihmisen fyysis psyykkis henkinen kokonaisuus on tavallaan kuin tietokone. Meillä kaikilla on ohjelmat joiden varassa toimimme. Toiset ohjelmat ovat yleisiä käyttöohjelmia; käyttäytymis -ja kulttuurikoodeja jne. Toiset ovat erikseen ladattavia erikoisohjelmia; työ, ammattitaito jne. Sitten on vielä päivittämätöntä osastoa. Kaikki muistaa millaista oli ensimmäisten tietsikoiden aikana. Ohjelmat kaatuilivat ja kone ei tallentanut automaattisesti, aiheuttaen ihan tolkutonta hämmennystä. Neljäntenä on puhtaita haittaohjelmia lapsuudesta yms, koodeja joiden alkuperäisestä lähettäjästä ei ole tietoa, mutta ne vaikuttavat edelleenkin meissä. Voisin sanoa tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä omien "haittaohjelmien" purkaminen ja kokonaan uuden "raudan" asentaminen on kestänyt jo abaut 24 -vuotta.

"Asennus" alkoi kun aloin aikoinaan meditoimaan ja joogaamaan säännöllisesti. On tärkeä huomata, että ne eivät automaattisesti poista noita huonoja ohjelmia, mutta säännöllisinä harjoituksina ne antavat meille valtavasti enemmän kapasiteettia kohdata omia  perinnöllisiä koodeja ja tehdä tilaa uusille ohjelmille itsessämme. Eli "fake it until you make it". Sitä on koodaaminen. Pikkuhiljaa koko vanha ohjelma korvautuu uudella, koska fokus ei enää ole vanhassa toiminnassa. Luonnollinen ei ole samaa kuin luonteva. Eikä valmiina annettu tuttu kaava tarkoita, että hommat toimisivat alkuunkaan käytännössä. Kirjoittaminen vahvistaa näitä parempilaatuisia koodeja. Sitäpä tässä. Vaikka ajattelua voikin muuttaa, niin kaikkea ei kuitenkaan voi tehdä itse. Traumaattisiin koodeihin tarvitaankin ammattiapua.

Tyypillisiä esimerkkejä ihan puhtaista haittaohjelmista: yhdellä isovanhemmistani oli tapana sanoa, että "lapsi ylpistyy kun sitä kehuu". Toinen esimerkki on kristinuskossa vaikuttanut uskomus; "häpeällä kasvattaminen on hyvästä". What? Jahas, ettäkö millä perusteella? Tutkimus puhuu ihan muuta. Näiden alkuperä lienee ajalta jolloin hallitsijat ja kirkko koittivat jotenkin pitää kansan ruodussa ja ojennuksessa. Ikään kuin varjo-ohjelmina ne ovat jääneet elämään kansan uskomuksiin, vaikka uusin tieteellinen tutkimus osoittaa päinvastaista. Aikaisemmilla sukupolvilla on ollut käytössään paljon vähemmän tutkittua tietoa ja sitä mitä ei olla ymmärretty on korvattu uskomuksilla, joiden alkuperä on epämääräinen, ellei suorastaan outo.

Miettikääpä vaikka vanhan testamentin paimentolais maailmankuvasta ammentavia oppeja. Mitä näillä opeilla on tekemistä nykyisen aikamme kanssa? Kulttuurihistoriallisesti ihan valtavasti, mutta käytännön toimivuuden kannalta ei yhtään mitään. Niitä on tutkitustikin käytetty sekä hyvään, että yhtälailla pahaan.

Aika moni maailman päättäjistä kuitenkin perustaa tälläkin hetkellä koodinsa mielummin noihin kummallisiin uskomuksiin, kuin tutkittuihin faktoihin. Pelottavaksi tämän tekee se, että tuon vanhan testametin karuissa oloissa eläneiden paimentolaisten maailmankuva oli äärimmäisen väkivaltainen ja brutaali. Sama koskee tietysti islamia. Eipä ole mikään ihme, että maailmassa on niin paljon ongelmia ja väkivaltaa, jos joidenkin päättäjienkin koodit ovat peräisin ikivanhoista ohjelmista, jotka eivät kertakaikkiaan toimi enää nykyisissä laitteissa, (yhteiskunnissa). Terrorismikin ehkä kumpuaa tästä epätoivoisesta yrityksestä muuttaa ulkoinen maailma vastaamaan omia, nykyajassa toimimattomia koodeja? En tiedä, mutta ainakin itse olen tosi kriittinen uskomuksille, joiden alkuperä ei enää vastaa alkuunkaan nykyistä tietämystämme. Faktoja ja viisautta kehiin päättäjille!  

Samalla kun oma ajatusmaailma päivittyy, niin sitä alkaa tietysti huomaamaan, kuinka juurikin noita haittaohjelmia käytetään edelleenkin perinteiseen kansan kyykyttämiseen. Meilläkin ja ihan virallisesti yhteiskunnan toimesta. Vanha " hajota ja hallitse" -koodi näyttää voivan erinomaisesti. Vaikka päivitettyä tietoa on saatavilla jo ihan toisenlaisen vuorovaikutteisen yhteiskunnan tarpeisiin ja ohjelmiin. 

On tosi hauska huomata, kun oma poika rakensi täyttä päätä omaa Fonheim - mielikuvitus tietokonetta jo 4v. Uudet sukupolvet tekevät alusta alkaen sen tärkeimmän itse. Koodaamisen. Sen mikä meille tehtiin ulkopuolelta tehdäänkin nykyään ihan itse. Muutos parempaan tapahtuu vääjäämättä. 


Koodailemisiin