lauantai 26. joulukuuta 2015

Jalat hei jalat!

Tämä joulunajan kirjoitus on omistettu kaikille jaloille. Se on oodi elämän peruspilareille, jotka kuuliaisesti kuljettavat meitä halki seikkailujen, läpi mantereiden ja värikkäiden elämänvaiheiden. Jalat vievät meitä vuorille ja syviin laaksoihin, näkemään ja kokemaan. Jalat kuljettavat meitä kuuliaisesti hiljaa kyselemättä aina elämänkipinämme oikkujen mukaan. Jaloilla jos jollain pääsemme lähelle elämän ihmeellisyyksiä. Ne auttavat meidät pakoon vaaran uhatessa ja johdattavat perille, vaikka sinne alttarille rakkaamme luo. Jalat ovat varmaan ihmisen kehon vähiten tunnettu osa? Viimeinen erämaa, tuntematon kohta kehollisen elämämme kartastossa, jos nyt  heittäydyn ihan runolliseksi.

Nyt on aika pysähtyä ja huomata jalkojen työtä. Niiden uskomatonta vakautta ja uskollisuutta. Jalat kannattelevat meitä kautta aikojen, mutta kuinka usein me edes huomaamme niitä? Osaammeko arvostaa jalkojamme riittävästi? Meidän kannattaisi, sillä jalat ovat kyllä aikamoinen ihme!    

Pikkupoikana minulla oli rimppakintut. Yritin kovasti osallistua koulun urheilukilpailuihin, mutta jouduin pian huomaamaan ettei näillä kintuilla taida pärjätä. Monilla pojilla oli vankat ja tukevat raajat, tehdyt hiihtämiseen, futikseen ja lätkään. Ei siinä seurassa rimppakinttu pärjännyt, vaikka yritys oli kova. Teininä aloin sitten vahvistamaan niitä. Aloin tehdä ultrapitkiä pyörämatkoja jalkojen vahvistukseksi. 300km–400km Etelä-Suomessa. 700km Joensuusta Sodankylään. Pisin pyörämatkani oli 800km Pohjois Norjassa Jäämeren rannoilla Utsjoelta pohjoiseen. Tenojoen rantatiellä tuli vastaan hauska sattuma. Tyhjällä tiellä tuli vastaan toinen pyöräilijä. Ajoimme toistemme ohi kunnes molemmat pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan. Sehän oli yksi silloinen naisystäväni Outi Helsingistä joka siinä matkusteli. Lohimarkkinoille! Small world indeed.   

Hörhöaikoina tuli luettua kaikenlaista. Istuskelin ja lueskelin kirjaa kaupungilta vuokraamamme huvilan rantalaiturilla. Kirjan nimi oli Light Body ja silloin taisin törmätä ensimmäistä kertaa käsitteeseen kehotietoisuus (kiitti vaan Annukka). Jännä oli tämä ajatus soluista jotka täyttyisivät tietoisen harjoituksen myötä ikään kuin ”valolla”. Olihan henkisen kasvun kirjoissa järjestään yksi iso ongelma: ne eivät tuoneet vastausta tuohon ikiaikaiseen dualistiseen jännitteeseen: keho vs sielu. Niissä keho jopa sivuutettiin  kokonaan, jolloin viisaalta vaikuttava teksti jäi helposti vaan doupiksi, kirjalliseksi ”heroiiniksi”. Näillä kirjoilla oli ainakin minulle huono kehosta irrottava sivuvaikutus. Tai sitähän siinä kai haettiin, jotain high tilaa mutta ilman aineita vissiin? No, terve suunta oli minusta ihan päivastoin, kohti kehoa ja sen kokonaisvaltaista hyväksymistä. Nykyisin olen kyllä ihan ”clean” pienen AS  (Anonymus Spiritualists) -kauden jälkeen. Tämä suunta täytyi siis hylätä ja aloittaa kokonaan uusi matka kohti kehoa ja sen oivaltamista. Ja niin alkoi matka ylhäältä alas - matka kohti jalkoja.

Jooga vaikutti hyvältä, siinä nämä kaksi yhdistyvät hienosti. Seison usein päälläni nykyäänkin. Kotona, puistossa, rantakalliolla, ihan missä vaan. Ohi lipuu ulkoilijoita jotka näyttävät tosi hassulta, kuin pomppisivat kumisten vieterijalkojen päällä. Nurinpäin kävely näyttää kyllä hassulta, oikeesti. Kokeilkaa vaikka katsoa. Lärpäkkeet heiluvat metkasti torsojen alla. Toisinpäin katsoessa huomaa kuinka kova paine jalkoihin kohdistuu. Jalat tekevät koko ajan todella kovaa työtä maan vetovoiman kanssa.

Kehon tiedostaminen toi mukanaan psykologian. Huokaus, onneksi. Jo itsessään sanat: Psychology ja sen kantasana Psyche viittaavat ilmiselvästi sanaan Physical - kehoon, eikö? Physical body voikin olla synonyymi itse alitajunnan käsitteelle – Subconscious? Jännäksi tämä menee siinä kohtaa kun tullaan näihin itämaisesta ajattelusta lähteviin tekniikoihin. Noissa tekniikoissahan ajatuksena on tuoda kehon latenttiin solu / dna muistiin uutta tietoisuutta meditaation, joogan ja kehon harjoitusten avulla. Tästä aivojen ja sitä kautta kehon sopeutuvuudesta on nykyään ihan tieteellisiä tutkimustuloksia. Ajatus vaikuttaa. Eikä se kehotietoisuus olekaan niin latenttia kun sitä alkaa avata. Kannamme kehoissamme yllättäviä juttuja: muistoja, tuntemuksia ja aistimuksia, eikä suinkaan aina omiamme, vaan yllätys yllätys: muiden. Itse asiassa jos olemme tarkkoja niin huomaamme, että alitajuiset tuntemukset ovat: 1. kehon itsensä tuntemuksia 2. sikiön tuntemuksia 3. äidin tuntemuksia, ajalta jolloin hän odotti meitä 4. suvun kollektiivisia tuntemuksia. Aika huikea johtopäätelmä on, että itse asiassa kannamme kehoissamme paljon muiden kuin itsemme tuntemuksia. Tälle on olemassa täysin looginen perustelu: ihmisen keho kasvaa toisen kehon sisällä noin 8kk. Se on aikaa jolloin keho on kirjaimellisesti osa toista kehoa ja tämä symbioosi jatkuu vielä pitkälle vauvanakin. Vietämme siis todella paljon psykologisesti herkkää aikaa osana toista ihmistä, aikaa jolloin olemme täysin auki ja alttiita kaikille tuntemuksille joita ympäristö, perhe, äiti ja yhteisö tuottaa. Voi varmaan sanoa että perustamme on yllättävän kollektiivinen, halusimme tai emme. Tämä tuottaa päänvaivaa myöhemmin kun tulemme aikuisiksi ja huomaamme, että kannamme mukanamme tuntemuksia, jotka ovat täysin ”outoja”.  Eli emme aina ymmärrä ”itseämme”. Ja hämmennymme kun tuntemuksemme eivät vastaa ”todellisuutta”, eikö? Usein emme huomaa sitä ilmeistä tosiasiaa, että tämä ”itse” onkin pitkälti muiden voimien kuin itsemme muovaama apparaatti. Tosiasiassa olemme fyysisen lähtötilanteemme kautta pitkälti ulkoa päin koodattuja. Nykyisessä yksilökeskeisessä maailmankuvassa tämä lienee aika sietämätön ajatus. Ja koitamme varmaan aika usein tehdä asiat kaikin keinoin omalla tavallamme huomioimatta näitä tuntemuksia, paitsi jos tämä koodaus on hyvä ja tukee meitä ihmisinä. Silloinhan kaikki on hyvin, eikä uutta koodausta tarvitse tehdä. Sanana koodaus toimii hyvin kuvaamaan mistä on kyse. ”Kovalevy” kannattaakin tyhjätä ja alustaa uudestaan jos on tarvetta. Siihen on kyllä olemassa monia hyviä ja toimivia tekniikoita. Toinen sana: harjoitus käy myös.

Mutta miten tämä kaikki liittyy jalkoihin? Äskettäin oli ilo osallistua tosi hyvälle laulukurssille. Kurssi vaikutti kiinnostavalta jo etukäteen. Arvelin, että tämä ohjaaja on todella hyvä ja alansa asiantuntija. Olin todella utelias hänen metodistaan, se miten ääni avataan parhaiten? On selvää, että juuri laulun ja äänen avulla voimme ilmaista jotain syvempää, jopa sitä syvintä todellista itseämme.

Aloitimme hengittämällä jalkoihin. Hengitimme ja tulimme tietoisiksi jaloista ja niiden tuntemuksista. ”Avattuamme” jalkoja, siirryimme muihin kehon osiin ja aloimme päästellä alitajuisia ääniä: örinöitä ja köhinöitä suoraan kehon varastoista. Paineiden purkamisen jälkeen otettiin yhteys alas syvälle maan sisään ja ylös korkealle taivaaseen. Tämän jälkeen aloimme tuottaa vapaata improvisoitua laulua ja pikkuhiljaa myös melodioita. Kehon ja alitajunnan kautta pääsimme nousemaan ylös ja saimme yhteyden omaan puhtaaseen ääneemme. Kurssilla äänen avaaminen tapahtui nimenomaan jalkojen kautta johtaen meidät oman itsemme ilmaisuun. Hei hei jalat! Eläköön!