perjantai 5. joulukuuta 2014

Havaintoja miehisyydestä Kataloniassa

Saavuin Helsingin marraskuun pimeydestä taas Arenys del Mariin, paikkaan jossa aurinko näyttää kasvojaan reilusti enemmän kuin sen neljä tuntia kuukaudessa. Ja tämä Välimeren lempeä ilmasto.. ah, saa sielun ja kehon ihan levox. Ihan parasta elämässä on kun löytää itsensä paikasta mihin on rakastunut. Ilmasto, luonto väreineen ja Katalonian kotoisasti jäyhät ihmiset tekevät sen taas - kotona ollaan. Täällä Kataloniassa kulttuurin tunnettuvuus perustuu Dalin, Picasson, Miron ja muiden suurten maalareiden ansioihin, ei niinkään formula kuskeihin, kuten meillä. La imagination y Surrealismo on suuressa arvossaan, kuten selvisi eilisissä avajaisissa. Ihan nurinkurisesti siis meidän Form-päristely-tehokkuus-ylistykseen nähden. Täällä kun kertoo olevansa taidemaalari, niin on kohtelu sen mukaista. Siis jotain samaa luokkaa jos kertoisi suomessa olevansa Kimi Räikkösen veli. 

Asun aikaisemmista residenssivierailuista poiketen paikallisen taide-mesenaatin ja herrasmiehen talossa, tai pikemminkin palatsissa kaupungin pääkadun varrella. Jordi on todellinen vanhanajan herrasmies jokaista piirua myöten. Hän on myös homo, mikä antaakin mielenkiintoisen sävyn vierailulleni ja majailulleni hänen kodissaan. Nuorempana ja hormoonihöyryisempänä olisin ehkä jättänyt tämän mahdollisuuden väliin, mutta nyt kypsempänä uskallan pitää mieleni avoimena ja kohdata ihmiset ihmisinä ilman turhia ennakkoluuloja. Jordi on yksi kaupungin vaikutusvaltaisimmista persoonista, ja silti hän asuu yksin. En tiedä onko syynä se, että hän on myös hyvin traditio-tietoinen Katalonialainen sekä tietysti harras katolilainen? Joka tapauksessa hän ottaa mielellään taiteilijoita kotiinsa vieraiksi seuraa pitämään. Vierailijoita riittääkin, sillä Jordi on myös paikallisen taideyhdistyksen puuhamies sekä kuoron jäsen. Kaupungin kulttuurihengen avainhahmo siis. Joka aamuinen traditiomme on kahvittelu salongissa, mistä aukeaa hehkeä näkymä puutarhaan, jossa kukat vielä kukkivat talven lähestymistä pelkäämättä. Kahvihetkemme sisältää keskustelua taiteesta, matkoista sekä kaikista maailman asiosta ja sen ihmeistä. Pääsen harjoittelemaan espanjan kielen taitojani ja hän selvästi nauttii seurasta, kuten myös minäkin. Jordi on hieno mies. Esto es win win. 

Mistä vielä jutskailisin? Kokemukseni mukaan matkalla ei niinkään opita uudesta kulttuurista (ellei asu maassa pidempään), vaan saadaan parempi ja selkeämpi perspektiivi omasta kulttuurista. Tältä pohjalta voisin kertoa siitä kuinka meilläpäin taivaita syleileviä keskusteluja käydään valitettavan vähän. Syystä, että meillä maisema (ja samalla myös maailman hahmotus) usein loppuu siihen metsänrajaan. Meillä on myös hyvin vanha kallioperä mikä aiheuttaa muutosvastaisuutta ja uppiniskaisuutta. (On muuten hauska tuo vanha sana! :)  No eniveis, nyt meni kyllä vähän hörhöilyksi, mutta joka tapauksessa tämä vertikaali ulottuvuus (lue Jang tai maskuliininen) on meillä aika hakusessa. Olla terveellä tavalla maskuliininen, pikkusen macho vai?

Mmmm oukei ei niin hyvä vitsi mutta tosissaan sikäli, että täällä Kataloniassa ei todellakaan ole mikään häpeä miehellä korostaa omaa maskuliinisuutta. Olla vaan ihan Torona. Nonni - niin se nyt vaan menee täällä ja on jopa ihan äärimmäisen kannustettavaa käytöstä pojille, ei siis sovinismia. Mikä taas on puhtaasti huonon itsetunnon tulosta. Pikkusen macho sopivasti hyvällä maulla annosteltuna on ihan törkeen vapauttavaa miehelle! (Ja veikkaan vahvasti että myös naiselle?) Ja huom! hyvällä maulla! Flirttailuhan on se elämän suola ja sitä voi oppia! 

Muuten asiasta kolmanteen onneksi maailmassa ON olemassa vuoria! Suomessa voi merellä ja pohjoisessa saada aavistuksen avarasta tilasta joka jatkuu ja jatkuu loputtomiin, asettaen ihmisen juuri sille sopivalle paikalle: pölyhiukkaseksi, osaksi äärettömyyttä ja kaikkeutta. Jo lapsena tuon tunsin ja aistin. Myös nuorena kun vaelsin kauas pohjoiseen. Noin Keski-Suomen yläpuolella sen alkaa aistia, avaruuden tyhjyyden ja puhtauden, erityisesti näin syksyisin. Kirkas taivas on vähän sama kuin kirkas mieli. Sitä aistii joka solullaan maan ja taivaan kirkkauden, sellaista kun ilma on syksyllä parhaimmillaan, todella kirkas ja puhdas. Ja  kyllä ne myrskyt usvat ja mielen liikkeet ovat myös tärkeitä muutoksen kannalta. Se kun usva leijuu sammalmättäiden yllä ja taivas on ihan mustana, semmosta se nyt vaan on. Merci & Adeu

tiistai 11. marraskuuta 2014

Leijailevat pölyhiukkaset novelli Mikko Juhani Kirjavainen








Pölyhiukkanen liikkui määrätietoisella etanavauhdilla kohti seinän kulumajälkiä. Välillä se muutti hieman suuntaa. Nyt se matkusti kohti Luciaa ja seinällä hehkuvaa valotäplää. Hetki sitten Lucia oli puuhastellut keittiössä. Nyt hän hörppi teetä korituolissa ja seurasi kiinnostuneena pölyhiukkasen kierteistä liikettä. Tästä kulmasta pölyhiukkanen näytti ihan pupujussilta. Valotäplän kohdalla hiukkanen kiepsahti ympäri välähtäen. Toinen hiukkanen lähestyi sitä vastakkaisesta suunnasta. Kun ne kohtasivat niiden väliin jäävä ilmavaippa pyöräytti ne ympäri näyttävästi. Näytöksen lopuksi ne vilkuttavat toisilleen tanssahdellen valossa.

Ulkoa levisi lämpimän suolan tuoksu. Kaukaa kuului lehtipuiden havinaa ja meren kohinaa. Lokit huusivat kilpaa kiihdyttävien moottoriveneiden kanssa. Sirkat sirittivät unenomaisesti. Niityn yllä leijui väreilevä pölyvaippa. Jossain taisi haista piki. Naapurin omakotitalon uima-altaan vesi kimalteli turkoosina. Nuori tyttö seisoi altaan reunalla epäröiden, sukelsi sitten läpi samean veden altaan toiseen päähän. Siellä tyttö näytti jo nuorelta naiselta. Nuoruus oli ollut vain yhden sukelluksen mittainen.

Nyt oli jo lapsia, ihana mies ja perhe. Miten he olivat päätyneet tänne etelän lämpöön? Miten kaikki oli tapahtunut? Luonto oli tehnyt työtään ja teki. Oli kuin se elävä tietoisuus jossa elimme, säteili, hengitti ja katseli rakastavasti omaa luomistyötään ja meitä kaikkia siinä suuressa elämässä joka se itse oli. Toisinaan tähän virtaan tuli tukos. Se oli sitä jokapäiväistä harkintaa ja epäröintiä vääjäämättömyyden edessä. Vähän samanlaista kun nuorena piti hypätä kympistä alas tai sukeltaa koko matka kerralla altaan toiseen päähän.

Silloin suuri olento katseli tukosta ja ajatteli. Ja tämä ajatus synnytti vastineen. Välittömästi jossain päin maailmaa syntyi joku kulttuuri uskonto filosofia tai raami. Joka myöhemmin raukesi ja hajosi ajan polttavien tuhovoimien alle. Kaikki palasi uomiinsa. Suuri olento rentoutui Buddhan hymyynsä ja kuolleet ajatukset haudattiin muistopuheiden kera. Ihmiset heräsivät pikku askareisiinsa ja onnelliset päivät tulivat takaisin. Ihanat toimet täyttivät ne. Tuoksut maut ja värit. Loputon oleminen ihanissa paikoissa ihanien ihmisten ympäröimänä. Oleminen ja rakkaus. Lucia  säpsähti. Kaukaa kuului lasten naurua. Hän kurkisti ikkunasta. Seillä ne leikkivät ja kaivelivat kanjonia hiekkaan tikulla. Aurinko rakasti. Hiekka kutitti vatsaa ja lapsi alkoi nauraa.

Maailman ihanimmat lapset ja hieno talo meren rannalla tällä ihmeen kauniilla paikalla. Lucia katseli kortteja keittiön seinällä. Kaikki ne olivat siellä. Mitähän Helenelle kuului? Viimeeks kun nähtiin oli sisko puhunut dialogin merkityksestä. Nuorempana hän oli luullut, että elämästä tulisi selkeämpää, jopa täydellistä. Selkeämpää kyllä mutta kaukana täydellisestä. Lucia katsoi uurteisia käsiään, epävarmuuden sietokyky oli vaan kasvanut ajan mittaan. Se mikä ennen tuntui epäaidolta oli nyt osa kokonaisuutta. Lucia hymähti, niin ja tunne tulee aina ensin ja silloin virta häivähtää ja ainoastaan häivähdys on aito. Kenenkään kokemus ei ole muita parempi. Kaikkien kokemukset ovat yhtä hyviä ja tosia.

Lucia haki silitysraudan. Viltti oli jotain hienoa itämaista kangasta. Aine saa aikaan ihmeelliset muodot kudokset ja tekstuurit. Kaikki ne muodot, punokset rosoisuudet sileydet pehmeydet ja värit. Kaikki se värisevä tyhjyys ja narisevat puulattiat. Rakastuneet solut ja märkä syli. Kaikki se kietoutuu yhteen ihmeellisillä tavoilla. Ei täydellisellä vaan täydellisellä epätäydellisyydellä. Vastustamattomuus on niin suuri voima. Oliko tasapaino enää mahdollinen vain unen ja valveen rajalla? Sentään seksi on parantunu ajan kanssa. Ei ollut enää sitä nuoren naisen arkuutta ja pelokkuutta. Kypsää ja aikuista kehoista nauttimista. Ainoa pelko joka oli jäljellä oli pelko itse, vain varjo. Eikä muita pelkoja enää ollut. Ei ollut enää mitään pelättävää. Äkkiä Lucian silmät tummuivat. Se oli vuosien takaa. Lucian mieleen tulvahti kuvia. Sinä syyskesänä kaikki muuttui. Silloin lämpimien sorateiden kutsu menetti merkityksensä.

Kävelen kohti rantaa. Viimeiset katuvalot jäävät taakse. Tässä kohtaa polku muuttuu petollisen jyrkäksi. Juurakoita. Tunnustelen pimeässä. Veli on kertonut, että pimeänäkö tulee kolmessa minuutissa jos sitä ei häiritä. Odotan. Äiti on aina sanonut ettei bunkkeriin saa mennä. Miksi Bert oli halunnut tavata siellä tähän aikaan? Miksi juuri bunkkerilla? Olen kulkenut polun niin usein ettei taida olla eksymisen vaaraa? Viimeinenkin katuvalo sammuu ja astun täydelliseen pimeyteen. Jalkojen alla tuntuu mutaa ja juuria. Hapuilen käsivaralla. Äkkiä mäki jyrkkenee. Olen laskeutumassa syvemmälle rannan ja asutuksen väliin jäävään laaksoon. Näkyy tummia varjoja ja oksia. Tukahdutettu hiljaisuus ja putoilevia pisaroita. Olen metsässä. Äkkiä menetän tasapainoni ja putoan takamukselleni. Liun useita metrejä mutaista rinnettä. Pysähdyn painanteeseen rinteen pohjalla. Käsien alla tuntuu märkien lehtiä. Ähkäisen. Pyyhin lehtiä ja kuraa takapuolesta. Käsi tärisee. No niin siinä meni sekin kesämekko! Laakson pohjalla ilma on lähes liikkumaton. On aivan hiljaista, kuin hiljaisuutta hiljaisuuden takana. Kun olisin pudonnut suuren varjon sisään. Pitää varoa antamasta mielikuvitukselle liikaa sijaa. Yritän nähdä mihin suuntaan polku jatkuu? Hapuilen kännykkää olkalaukusta. Akku loppu, nyt se sammuu. No niin sekin! Muistan ettei pimeässä saa luottaa liikaa aisteihin vaan pitää keskittyä näkemisen sijasta kokemaan. Vedän henkeä ja lähden kulkemaan polkua. Näkyy vain varjoja jotka johtavat syvemmälle varjoihin. Seuraan polkua puiden oksia hapuillen. Äkkiä huomaan kulkevani syvemmälle pusikoihin, märät lehdet ja oksat lyövät kasvoihin. Käännyn takaisin. Onneksi pimeämmästä tultaessa väylän näkee selvemmin. Rauhassa Lucia, etene ihan rauhassa. Sydän lyö kovaa. Äkkiä muistan kuinka Bert oli kertonut pimeän olevan ystävä ja että keho osaa perille luonnostaan. Seuraan kehon viestejä, kosketan puun kosteaa kaarnaa. Kuljen polkua puiden lehtiä kosketellen. Jostain alkaa kuulua lokkien kirkunaa. Olen lähellä. Lähden kulkemaan kohti ääniä. Tummat varjot heiluivat hiljaa tuulessa, ne häilyivät mustina silueteina mustaa taivasta vasten. Rannan puita. Maa jalkojen alla vaihtuu hiekaksi. Tarkkailen merkkejä mutta varjot vääristävät muodot kummallisiksi. Olen jo lähellä, Bert odottaa varmasti siellä.

Polku kääntyy jyrkästi johdattaen suoraan suuren dyynin sisään. Edessä on rautainen ovi joka on pultattu suurilla muttereilla rautaiseen kehykseen. Tartun kahvaan. Se tuntuu kylmältä. Bunkkeri on sota-ajalta, tänne tultiin joskus lapsena leikkimään. Sitten oli joku itsensä-paljastelija tapaus ja äiti oli kieltänyt enää menemästä bunkkeriin. Vedän kahvasta ja ovi aukeaa hitaasti. Bunkkerista kajastaa kelmeä valo. Onko Bert jo täällä? Astun muutaman askeleen. Pimeän käytävän haaleassa valossa näkyy mustuneen lian peittämät seinät. Siellä täällä lojuu betonisia riekaleita, niitä roikkuu myös bunkkerin katosta. Valo tulee katosta roikkuvasta hehkulampusta. Lampun alla istuu pariskunta. Miehellä on pyöreät lasit. Katse lasien takana on poissaoleva. Nainen istuu jakkaralla miehen edessä. Mies pitää naista tiukasti ranteesta, näen heidän ryppyiset roikkuvat ihonsa. Mies sanoo jotain konemaisella äänellä. Äkkiä nainen kääntyy katsomaan suoraan kohti, he tekivät minusta tälläisen. Käännyn ja ryntään kauhuissani ovelle. Törmään johonkin ja kirkaisen! Joku ottaa minut syliinsä. Rimpuilen vastaan. Yritän lyödä potkia purra. Rauhoitu, rauhoitu kulta! Bert pitelee minua. Mikä sulla on? Olen Bertin sylissä. Hän silittää tukkaani. Vapisen. Itken. Voi Bert, siellä bunkkerissa oli jotain.. jotain kauheaa! Luulin, luulin että se olit sinä! Rauhoitu nyt kulta Bert sanoo pehmeällä äänellä. Mennään pois kulta, mennään pois täältä. Nyyhkytän. Tärisen koko matkan rannalle.

Sinä yönä rakastelemme dyynien ja meren välisellä kaistaleella. Kun joku voima tulis ja ottais meidät sisäänsä. On turha taistella vastaan. Laukeamme toisiimme tietäen, että meidät on nyt otettu suurien henkien palvelukseen. Nukahdamme päällekkäin. Meri huokailee hyväksyvästi. Me emme kuule enää mitään.

Nuoripari virittää viltin dyynin laelle. Viltti on hienoa itämaista kangasta. Pehmeä hiekka tuntuu lämpimältä kankaan läpi. Merituuli humisee. Dyynin juurelta kuuluu lapsen naurua. Hän laittaa eväskorin hiekalle ja hieroo aurinkoöljyä vartaloonsa. Mies vie sormea Lucian selällä. Pienet hiekanjyvät vierivät alas kuvetta. Pehmeä meri-ilma hyväilee. Ylös rinnettä juoksee pieni poika. Äiti äiti! kato kato mitä löysin! Lapsella on kotolo kädessään. Voi miten hieno! Poika kääntyy ja heittää kotilon menemään. Kaikki kolme istuvat viltille kuorien hedelmiä ja mutustaen eväsleipiä. Heinät huojuvat. Aurinko paahtaa rantaa ja kumpuilevia dyynejä. Mies käy pissalla pensaan takana. Matkalla dyynin laelle hyökkää poika kirkuen hänen kimppuunsa. Mies kaappaa pojan syliin ja he kierivät alas rinnettä nauraen.

Kaukana merellä pieni tuulenvire kieppuu aaltojen yllä. Pyörre ottaa vauhtia vaahtopään harjasta ja sukeltaa yllättäen sisälle kimaltelevaan maininkiin. Se leikittelee veden alla kunnes hyppää esiin ja ravistelelee itsensä. Sitten pyörre nousee kiemurrellellen maininkien yäpuolelle ja ohjaa kohti rantaa. Rannassa se kiepsahtelee dyynien välissä. Mies nousee dyynin laelle ja nostaa kämmenensä varjostaakseen silmiään. Harmaansininen ulappa katoaa kauas hopeiseen kimmellykseen.