lauantai 28. syyskuuta 2013

G Point Helsinki


Vuonna 1993-94 tulin aloittaneeksi oppilasvaihdon Kuvataideakatemian ja Yhdysvaltojen välillä. Piti päästä Amerikkalaisen tyttöystäväni luokse ja koska maidemme välillä ei ollut oppilasvaihtoa soitin suoraan Carnegie Mellon yliopiston kuvataideosaston rehtorille. Kysyin mahdollisuudesta päästä oppilasvaihtoon? Viihdyin Pittsburghissa. Manner tuli ajettua keskilännestä Californiaan. Ja länsirannikko liftattua etelästä pohjoiseen. Maisterin lopputyöni tein kulttuurien eroavaisuuksista aiheella vain pieni kansan Rap. Kaksoistornien jälkeen jenkkejä ei huvittanut kauheesti diggailla. Aloin suuntaamaan lattareihin, brasseihin ja välimeren kulttuureihin. Täytynee myöntää, että luonnon, kulttuurin ja ihmisten puolesta maa elää vahvasti sydämessäni. Jenkkien hanurista kotoisin olevasta valtapelleilystä huolimatta. Tämä alustus aasinsiltana itse pointtiin - G Pointtiin.  

Siis mistä on kyse Guggenheimissa?

Ensinnäkin olen ihan samaa mieltä Nykissä asuvan Osmo Rauhalan kanssa. Nyt nähty keskustelu on reviiritaistelua. 

Alusta asti on vaikuttanut siltä, että  kansainvälisen G pisteen toinen tuloyritys kansallisen identtiteettimme H hetkellä saanut museojohtajat kirjoittamaan V mäisen epäluuloisia mielipidekirjoituksia koska perinteinen V tyylin taidepolitiikka on saanut vihdoin globaalin haastajan. Minua ei oikeastaan kiinnosta onko G taidemaailman Mc Donalds? Tai onko sen johdossa vanhan maailman miehiä rahankiilto silmissään. Voi hyvinkin olla? Nyt kannattaa olla ehdottomasti tarkkana kun porkkana näiden Guggeli uggeleiden kanssa, ettei meitä taas viedä kun pässiä narussa kuten E flop teki. 

Asioita ei kuitenkaan tietenkään voi ajatella pelkästään kaupallisesti vaan myös kulttuurillisesti. Point on se, että tässä meillä on oikeesti ISO juttu. Se tulee tuomaan vääjäämättä kansainvälistä virtaa ja ilmaa joskus aika ummehtuneeseen kulttuuri-ilmastoomme. Maantieteellisestihän Suomi on ollut aika periferiassa ja laidalla. Taidepoliittisesti tämä on tehnyt maastamme historiallisesti melko monoliittisen ja yksikulttuurisen pesän josta katselemme muolimmaa. Lintukotomaisuus on antanut valtaa harvoille, taiteessa pienelle suomalaisen kulttuurin ja taidemaailman eliitille. Nou hard feelings ja ihan ymmärrettävää sinänsä. Pieni maa ja pienet markkinat & sillee.. no can doo. Olemme tottuneet siihen, että maailma on helposti hallittava kuin peltomaisema joka takuuvarmasti loppuu siihen metsänreunaan. G haastaa tätä käsitystä. Se on oikeasti kansainvälinen. Se vavisuttaa käsitystämme kulttuurisen hahmomme rajoista päättävinä pienen kansakunnan kansalaisina. Maailma tulee kylään. Tätä pelkäävät P finskit ja ne joilla kulttuurivaltaa on nyt. Vielä. 

Hiljattain oli juttu nettimainonnan ja kansallisen mainonnan eroista. Netissä markkinoiva saavuttaa 500 kertaisen yleisön. Tämä vaan noin niinku symbolisesti G.n vaikutuksista. Helsinkiläisenä taiteilijana uskon, että yksittäiselle suomalaiselle kuvataitelijalle kansainvälisen huipputaiteen kierrättäminen Helsingissä olisi oheisvaikutuksiltaan myönteinen piristysruiske. Kuraattoritoiminnan, taiteenkerääjien ja yksittäisten taiteen harrastajien määrällinen kasvu toisi taiteemme kenttään uutta tervetullutta virtaa. Mitä todennäköisimmin tämä edesauttaa monia toimeentulossaan sinnitteleviä taiteilijoita löytämään paremmin ja helpommin uusia väyliä taiteensa esittelemiseen kansainvälisesti. Jotain tälläistä olen kaivannut. Globaalia meininkiä. Mutta jos G tulee niin onko enää mitään Pointtia? Tiedä häntä. Ajat sen kertovat. 

tiistai 17. syyskuuta 2013

Rakkaus on villi!


Rakkaus on pienissä hetkissä joissa aistii erityisen herkkiä taajuuksia. Avarissa tuulisissa ilmanaloissa ja savuisissa kuppiloissa. Ihmisten ja elämän värien täyttämissä tilanteissa. Pienen pojan katseessa. Luonnon puhtaissa väreissä. Ihmeellisissä muodoissa. Rakkaus on arvaamaton, se tulee ja menee miten haluaa. Se kysyy, mitä jos tutustuisimme itseemme? Hyväksyen ja rakastaen itseämme ja muita. Pyytääkö rakkaus meitä olemaan kiltisti ja luopumaan oman itsemme kuuntelusta? Ei. Rakkaus vaatii meitä ainoastaan .. rakastamaan. Jos sitä ei seuraa menee laiffi.. solmuun. Kokemusta on. Sillä sen tajuaa vaan kokeilemalla ja mokailemalla. Rakkaus on villi! Se on jemmassa ääripäiden ja asioiden välissä. On paljon uskomuksia, uskontoja, guruja jotka puhuvat rakkaudesta. Rakkaus ei silti ole mikään niistä. Se ei ole kristillisyys tai muu uskonto. Esimerkiksi Jeesus puhui rakkaudesta suoraan sydämestä ja sielusta. Kunnioitan sitä syvästi. Mutta en kunnioita uskonnollista jargonia joka on yhtä rakkaudellista kun vanha raha. Kulttuurihistoriallisesti arvokasta, mutta sillä ei taida saada mitään tänä päivänä? 

Kristillisyyskin tulkitsee Jeesuksen opetuksia. Se sanoo edustavansa näitä opetuksia mutta miksi se toimii omaa guruaan vastaan? Eikö Jeesuksen lähimmäisenrakkauden opetus olekaan selvä periaate? Rakastaa kaikkia sukupuoleen, ikään, uskontoon, etniseen taustaan tai sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta? Osa kristityistä varmasti elää näin.. Respect!  Osa ei. Vääjäämätön johtopäätelmä on, että keskustelu uskonnon ja uskonnottomuuden välillä on turha. Tässä kohtaa ei ole mitään todellista rajalinjaa. On paljon kiinnostavampaa miettiä vaikka sitä miten elää hyvää elämää tai miten tulla onnelliseksi? 

Hyviä lähimmäisiään kunnioittavia ihmisiä on molemmissa ryhmissä, uskonnollisissa ja uskonnottomissa. Ehkäpä tärkeintä on omaan sieluun tai sydämeen ja kehoon tutustuminen? Tätähän Jeesuskin opetti. Yksi tärkeimpiä rakkauden ominaisuuksia on kyky parantaa. Katsoa omia ja muiden kipuiluja niin lempeästi, että ne alkaa parantua. Toinen ominaisuus on energiataloudellinen. Esimerkiksi kääntää toinen poski opetus ei tietenkään ole kirjaimellinen vaan juju on siinä, että emme voi ajatella niin ilman, että meidän energiatasomme nousee. Ja juuri siksi tarvitsemme universaaleja periaatteita! Toinen mulle aika rakas ajatus on buddhalainen myötätunnon ajatus. Kun ajattelen, että kaikki ihmiset, rikolliset ja väärintekijät mukaanluettuina tarvitsevat ensisijaisesti hiilausta niin energiatasoni nousee. Juuri tämä on näiden (ei uskontojen) vaan suurten opettajien universaali opetus. Se on käytännöllinen ei kirjaimellinen. 

Entäs nämä muut gurut sitten? Tulee mieleen kolme upeaa ja hienoa henkilöä jotka olen tavannut: Irja Askola, äiti Amma ja Karmapa. Kukaan heistä tuskin pyytää ketään seuraamaan itseään, he vaan ovat valovoimaisia. Heille kaikille on tärkeää saattaa meidät syvempään yhteyteen itsemme kanssa. Äiti Amma jopa aloittaa monesti tilaisuutensa sanomalla "tervehdin teidän korkeinta itseänne". Irja Askolaan oli ilo tutustua lapsena kun hän kävi meillä monesti kylässä. Karmapa (tuleva Dalai Lama) oli tosi rennon ja skarpin oloinen tyyppi, kävin hänen tilaisuudessaan Intiassa. Koskaan en ole kokenut tarvetta asettaa heitä itseni yläpuolelle, ainoastaan tuntenut valtavaa arvostusta heidän työtään kohtaan. Yksi guru jopa totesi kerran, että "sinä et tarvitse guruja". Arvostusta! Olkoon jokainen oma gurunsa muilta oppien ja muita kuunnellen ja arvostaen. Tässäkin on tietty omat vaaransa mutta se on lähempänä henkisyyden kypsää ja aikuisempaa vapauden ja vastuun tulkintaa. Lapsenomaisen uskonnollisuuden ollessa valitettavasti altis alistamiselle ja vallankäytölle.

Olen tässä pohtinut mitä on rakkaus? Tiivistelmänä sain: vapaa, hiilaava, menee minne haluaa. Ei ripustautuva. Ei uskonnollinen mutta ei ateistinenkään. Itsetuntemusta lisäävä. Pyyteetön. Lapsenkaltainen mutta samalla tiedostava. Kaikenlaiselle hyväksikäytölle alistumaton. Sielukas. Kirkas. Ydin. Kaikkialla. 

Sitten vielä muutama guruehdotelma: 

Lapsi. Mieluiten oma, miksei muidenkin? Valtavaa viisautta, ehdottomasti selkeää ja lahjomatonta settiä. Palaute kirkasta ja suoraa. Hyvin paljasta totuutta omasta itsestämme, rakkaudestamme ja rakkaudettomuudestamme.  

Eläimet. Aivan mahtavia.. puhdasta settiä ja rakkautta vaan! 

Kasvit. Ne antavat ruokaa, happea, materiaaleja ja elämisen edellytyksiä. Ne, herranjestas, nehän pitävät meistä huolta! 

Mikä yhdistää nämä kolme? Aivan. Parhaimmillaan ne on .. villejä!

tiistai 3. syyskuuta 2013

O2

Renessanssi-ihmiselle taivas merkitsi pyhää ja korkeaa ulottuvuutta, se oli enkelien ja siivekkäiden valtakunta. Mummoni sanoi ”voi taivas!” kun esine meni rikki tai jotain ikävää tapahtui. Nyky-ihmiselle taivasteluun olis aihetta. Teollisen ajan aikana ihmiskunta on päästänyt ilmakehään 375 miljardia tonnia hiilidioksidia. Alin ilmakehä, eli troposfääri on noin 15 km korkea. 90% ilmakehän massasta sekä puolet päästöistä ovat täällä. Sen jälkeen tulee stratosfääri, mesosfääri ja termosfääri, noin 100km yhteensä jonka jälkeen alkaa avaruus. Ilmakehä suojaa maapalloa avaruuden tappavalta ultraviolettisäteilyltä. Näitä laajempia ulottuvuuksia harva tulee ajatelleeksi. Koemme, että elämä tapahtuu täällä alhaalla maan päällä. Lähitulevaisuuden ilmastoon liittyvät kysymykset ja myös ilmailutekniikan kehitys sekä avaruusturismi tuo taivaan ja ilman elementin entistä lähemmäksi. Taivas muuttuu arkisemmaksi elämänalueeksi meille kaikille. Koemme taivaan vaikutukset yhä konkreettisemmin arjessamme erilaisten ääri sää-ilmiöiden kautta. Meidän tulisi suhtautua taivaaseen tänään samoin kuin silloin kun siirryimme muinoin keräilykulttuureista maanviljelyskulttuureihin. Olemme taivaanviljelijöitä..

Lisää musiikillista kannanottoani aikamme polttavaan (kirjaimellisesti) kysymykseen.. Laineen Kasperin miksauksella.. check it out

tiistai 20. elokuuta 2013

Varomaton lempeys



Menneisyyttä ei voi muuttaa. Ei silti menneisyys on tehty kohdattavaksi ja irtipäästettäväksi. Sen jälkeen keskityn siihen mitä on nyt. Hyvää se teki mut nyt saa se lotraaminen loppua! Pyykit kuivumaan ja näkökulmia nykyiseen siis. Hesarissa oli eilen 19.08. 2013 jännä artikkeli Esa Saarisen oppilaasta Frank Martelasta. Yksi kohta kiinnitti huomioni. 
"Ihminen haluaa kokea olevansa järkevä, ja järkevä toiminta nykykulttuurissa on itsekästä toimintaa. Ihmiset joutuvat tukahduttamaan luontaista haluaan auttaa muita, jotta pysyvät nykykulttuurin järjen normin sisäpuolella." 
Frank Martela 

Olen seurannut jo vuosikymmenet mediaa sillä silmällä, että josko näkyisi heikkoja signaaleja muutoksesta parempaan. Ja onhan meitä muitakin näitä romantikkoja. Meitä joille myös tunteet ja intuitio ovat tärkeitä. Järkevää on muuten englanniksi It´s make sense, eli on aistillista. Mielenkiintoista. On meitä jotka emme luopuneet lapsen uskostamme ja ostaneet sheibaa joka on täyttänyt markkinamiesten manipuloimien poliitikkojen mainipuloimat tiedotusvälineet siitä 90-luvun puolivälistä alkaen. Markkinamakkaraa. Meitä jotka teimme itsestämme luonnonsuojelualueen koska siinä kohtaa ymmärsimme, että näillä opeilla maailma menee päin helvettiä. Ja menikin jos ajattelemme ilmaston polttavia (kirjaimellisesti) kysymyksiä ja tulevien sukupolvien selviytymistä. Ennen muuta koska talouspropaganda soti meidän sisäistä ääntämme vastaan. Okei, oltiin naiveja hippejä & hörhöjä mutta me sentään säilytimme henkisen selkärankamme. Luonnonyhteytemme ja omantunnon äänemme kuten vanha kansa sanoi. Viattomuutemme. Luontaisen halun auttaa muita, kuten Frank Martela asian hienosti ilmaisi.

Tuntuu, että aikaamme vaivaa ns. vaarallinen pumpuli. Se on kyyninen asenne kaikkea hyvää kohtaan ja yliherkkyyttä luonnonmukaista aitoutta kohtaan. Mikä meitä vaivaa? Herätys! 
Tekisi mieli tehdä luettelo vaarallisen pumpulin aiheuttajista.
1 Media 
Usein subjektiivisista toimittajien omista ahdistuksista pulpahtelevaa infoa. Älä usko mitään sellaisenaan mitä media sanoo. Ei tulis mieleenikään. 
2 Poliitikot
On meillä hyviä poliitikkoja, Harmillisen usein he ovat kuitenkin elinkeinoelämän lobbauksen uhreja, kuten HS tutkimus taannoin todisti. (En muuten järin kannata vasemmistolaisuuttakaan). Nämä ovat minusta aikansa eläneitä käsitteitä.
3 Talouselämä
On selvää, että talous ilman oikeudenmukaisuutta johtaa luonnon ja heikommassa asemassa olevien riistoon. Talous on sinänsä tuikitärkeä mutta se ei ole Boss! Jos se on Boss niin maailman kantokyky ei sitä kestä as we all know so well. Käsitys oikeudenmukaisuudesta täytyy jossain vaiheessa olla Boss jos ihmiskunta meinaa selvitä tulevista haasteista. Se.
4 Turruttava netti & viihde
Hoh hoijaa..
5 Turhat uhkakuvat
Pakko olla ironinen. Netti on vaarallinen. Maailma on paha. Ihmiset ajavat omia halujaan. Kehenkään ei voi luottaa.. yrjöttää..
Joo on netti kyllä vaarallinen mutta ei ehkä niin vaarallinen kun luolamiehen ympäristö. On mua kyllä yritetty huijata netissä monta kertaa ja erittäin ovelilla keinoilla. On  lähetetty feikki työtarjouksia ja feikki näyttelykutsuja. Tehty feikki sivustoja, näytetty feikki tv haastatteluja, tehty feikki Pay Pal sivuja. Viimeisin oli ovela johdatus liittymään palveluun jota halusin vain kokeilla. Tein heti rikosilmoituksen ja ihme kyllä halusivat maksaa rahani takaisin. Tänään tuli tilille. Kannattaa aina taistella turruttavaa pumpulia vastaan! 
6 Välinpitämättömyys on seurausta voimattomuuden tunteesta. Muistan , että it´s all in mind. 

Kohti oikeita kokemuksia siis.. Pienverkostoja ystäviä ja kontakteja. Vaikuttamista. Luonnon ja mielihyvän kokemista.. parempaa safkaa ynnä muuta sellaista.. jee! Ylipäätään se, että kaikkien valinnoilla ON väliä.
Hän oli varomaton vain pienen hetken. Silloin se tapahtui. Ilman mitään ennakkosuunnittelua hän vaan käveli sen puolitutun luokse ja.. halas. 




sunnuntai 11. elokuuta 2013

Rakkauskeho


Tyttö lukee kirjaa vaaleenpunasessa YOUTH t-paidassa. Tytöllä on punainen tukka, hopeinen nenäkoru ja punaiset aurinkolasit päälaelle vedettynä. Likaisesta junan ikkunasta heijastuva ilta-aurinko hohtaa pehmeillä kasvoilla. Tytön kaverilla on pitkä violetti mekko. Kaulukseen on kirjailtu erikokoisia muovisia timantteja. Kaveri nojaa päätään rennosti taaksepäin. Tytöt katsovat toisiaan ja hymyilevät salaperäisesti. Aurinko kimaltelee  heidän kultaisissa hiuksissaan.



Huomaan, että tunteet ovat elämäntilanteiden rakennuspalikoita. Samaistumme toisessa tunteisiin. Tunteiden samuus vetää puoleensa ja tämä on tunteiden autonomiaa. Siksi varmaan rakkaudelliset ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan ja kipuilevat toistensa? Tunteet ovat myös värejä. Wholebody Focusing tekniikassa puhutaan säiliöstä, tilasta jossa on hyvä kohdata erilaisia tukoksia ja kipuja turvallisesti. WF:ssä uskotaan, että keholla on kyky ratkaista ongelmia kehollisten liikkeiden avulla. Hassun turvasäiliö käsitteen sijasta haen jotain käytännöllisempää.. oisko sydämellinen rakkauskehotila? No joo sekin on vähän kömpelö.. etsin nimeä kuvaa paremmin myös niitä tunteita joita WF – tekniikkakin tavoittelee.. Ok.. WTF? Elävä hyvä kokonaisvaltainen rakkaudentäyteinen olo.. hmm vähän parempi. Hyvä Olo. Jes!



Mulla on tajuttoman hyvä olla, se oli mieletöntä! She fell in love. Rakkauskehosta tulee mieleen, että siinä ollaan tajunnan ylä ja ulkopuolella ja sen sisään voi ”pudota”. Kipukehossa pähkäilen tunteitani ja huoliani mutta rakkauskehossa unohdan itseni. Rakkauskeho on tie voimistuvaan minättömyystunteeseen. Käytännössä nämä kaksi, kipu ja rakkaus menevät käsi kädessä – ja hops.. siitä syntyy taidetta! Aistin ja koen maailmaa ympärilläni, hei olen lähes elossa! Kaikki virtaa.. jee.. mut.. paska ku ahistaa.. mitä mä nyt teen? Työhuoneelle!



Helppo ja hyvä olo. Yksinkertainen kun kevyt lämmin tuulenhenkäys. Tai runollisemmin syvä ja sininen stratosfääri alati muuttuvan troposfäärin / alailmakehän takana. Ei ajatuksen pilvenhattaraakaan mun mielen taivaalla oo.. Jospa joka aamu vois herätä virtaavissa fiiliksissä ja käydä taas nukkumaan mieli keveenä. Kipukehoa en voi kuitenkaan hylätä. Joskus tunteet / mielen ukkospilvet kasaantuvat olemisen taivaalle ja se kuuluu taivaiden kiertokulkuun as we all know so well..




Mutta miten siirtää huomio rakkauskehon virtaavaan tilaan omista pähkäilyistä ja huolista? Siinäpä kysymys.. Huomion keskittäminen hyviin, elämän valoisiin puoliin auttaa mutta valitettavasti pelkkä ajattelun tietoinen harjoittaminen ei muuta tunteita sen paremmiksi, koska tunteissa tulisi olla samalla riittävästi myös mielihyvän kokemuksia. Vasta hyvien ajatusten ja mielihyvän yhteisvaikutus alkaa toimia. Näin ainakin mulla. Silloin voin kokea tunteissani vähän kun pienen puhdistavan räjähdyksen. Three Principles mallissa on esitetty, että ajatuksemme luovat tunteemme. On varmaan terveellistä pyrkiä siihen suuntaan koska jos menee toisinpäin eli tunteilla on ylivalta ajatuksista niin se johtaa lähinnä fanatismiin ja vainoharhaisuuteen. Vaikka toisaalta monet tunteiden luomat ajatukset voivat olla sikahyvää taidetta. Tähän suuntaan oli yritystä Asettuminen kirjoituksessani. Check it out



Miten rakkauskehoa vois voimistaa? Good life is a best revenge – eli vapaasti käännettynä: elä hyvin jos wituttaa.. 

- Pitkäjänteisyyttä tarvitaan. Muutosta tapahtuu hikkupiljaa..

- Asenne. Eli huomion siirtäminen rakkauskehon tilaan omista usein turhista itseä koskevista pähkäilyistä. Negatiivinen asenne luo negatiivisia seurauksia ja positiivinen positiivisia. Niinpä.. Keep it simplex..

- Container. Eli rakkauden jonkun itseä suuremman tiedostaminen. Luonto, Jumala, energia, universumi, taide.. Kaikki mikä ylittää minun pienet itsensä pläräämishuolet.

- Myötätuntoinen asenne itsensä pläräämishommeleita kohtaan itsessä ja muissa! Kaikki mokaa joskus! (Ja minä mokaan joskus useimmiten). Miksi muuten pelkään mokata?

- Paskamaisten olotilojen hyväksyminen mutta toisaalta muutoksen ja parannuksen etsiminen. Kaikilla on huonoja päiviä. Levottomuutta, vihaa, pelkoja, aggressiivisuutta saattaa nousta pintaan varsinkin jos tekee puhdistavia harjoituksia. Shit happens & näillä mennään..

- Rakkauden lisääminen solutasolla. Kuntoilu, jooga, tanssi, mielihyvän lisääminen, sexi, omien tarpeiden tunnistaminen, lepo, lepo ja lepo, kehosta huolehtiminen, hyvät sanat ja teot..

- Hyymör. Huumoria vakavammin otettavaa asiaa ei ole olemassa

Hän nosti katseensa kirjoitusvihon paperilta. Sirkat sirittivät unenomaisesti. Pääskyparvi päätti vihellyskonserttinsa terävään vinkaisuun ja katos kauemmas. Tuuletin humisi. Yöllä oli satanut mikä oli jäähdyttänyt terassin keraamisia laattoja mukavasti. Kromiset tuulettimet pyörivät kimallellen kattojen yllä. Pääskyparvi palasi takaisin terävine vinkaisuineen. Keskipäivän kuumuus oli tulossa. Jostain kuuluu tyttöjen naurua.




Voiko kriittisyyttä kritisoida?



Eräänä tähtikirkkaana yönä mies, el hombre istui terassilla kaupungin ääniä kuunnellen katse fiksattuna kaukaisille kukkuloille. Yö oli kuuma, meri kimalteli turkoosina ja täysikuu loisti samettitaivaalta. Mies pölläytti paksun savupilven havannalaisestaan ja vaipui horteeseen. Sieltä nousi kuva, se oli edesmenneestä Viipurin mummista Toinista. Viipurissa oli kuulemma ollut rento ja monikulttuurinen meininki. Kun Toini pyysi ratikkakuskia odottamaan linnakadulla, että hän kipaisisi kotonaan hakemassa jotain niin tämähän odotti. Tyttönä Toini oli ollut myyjänä satamassa tädin omistamassa kioskissa. Eräänä iltana kioskille ilmestyi komee suhari, paikallisen leipomoliikkeen kuski mustassa nahkatakissaan. Kapee on kun penninkorput! ajatteli Toini kaverin takapuolesta. Olisi Toinilla ottajia riittänyt mutta Tauno eli Tane oli niitä supliikkimiehiä. Tässä kohtaa tarina johtaa äitiini ja sitten myöhemmin minuun. 


Se mistä haluaisin puhua nyt on tunteista. Olenhan nimittäin taiteilija. Täällä etelän lämmössä on nimittäin käynyt niin, että mitä rennommaksi menen auringon, hyvän ruoan, meressä pulikoinnin ja joogan ansiosta niin sitä enemmän sisältäni nousee levottomia tuntemuksia, joita ei tod voi lähettää Voi Hyvin lehteen kolumni ehdotelmiksi. Valitettavasti. Hiljennyin tunteen äärelle ja näin symbolin. Se oli vedestä nouseva miekka. Jokin mikä nousee tunteissani liittyy ehkä edellisten sukupolvien sotakokemuksiin? Liitynkö vääjäämättä tunteissani pohjoisen maan isältä pojalle läpi harmaan kiven seitsemänteen polveen murheellisten laulujen maan sotaisiin historiankirjoihin? Muistoihin tulee kuinka pienenä poikana ihmettelin Tane-ukin ja sen sotaveteraanikaverin Onnin säännöllistä saunarituaalia. Onnilla oli kranaatin repimät arvet ja sormiakin puuttui, silti Onni oli aina iloinen ja ystävällinen meitä lapsia kohtaan. Noin kerran parissa viikossa miehet ostivat pullon vodkaa ja siellä saunassa miehet mesosivat ja muistelivat niitä sota-aikoja. Ei sinne sotasaunaan meitä lapsia päästetty eikä saunan ulkopuolella sodasta puhuttu koskaan. 


Nyt kun katson tätä nykyistä aikakautta sen ilmiöitä ja aikamme maininkeja niin huomaan yhtäläisyyksiä tuon itseni kohtaaman sotamystisen tunteen ja eräiden aikamme liikkeiden välillä. Esiin on noussut poliittisia liikkeitä joiden taustavoimana vaikuttaa samankaltainen tunne: joku on vialla - joku mättää! Kun on kerta tunne niin on varmaan syyllinenkin? Helppo homma. Alkaa syyllisten etsintä itsen ulkopuolelta. Asuuko meissä kaikissa siis pieni mielensä pahottaja? Ongelma on kuten itsellänikin, että emme tunne itseämme riittävän hyvin, emme tunne tunteidemme alkuperää. Maahanmuuttokriittiset, homokriittiset, herrasviha yms. liikkeet ovat helppoja väyliä mutukriittisyydelle ja siksi niin vaarallisia. Ei silti, kriittisille tunteille täytyy löytää rakentavia väyliä. Täytyy nimittäin olla melkoinen Zen mestari, että historian tunnekuorma katoaa kun itsestään. Kaiken pahan olon taustalla löytyy tunne, minua on kohdeltu väärin. Minua on loukattu. Ehkä meitä kohdeltiin väärin kansakuntana vuosina 1939-1944? Kansakunnan tunteisiin jäi paljon pelkoa ja vihaa jota ei koskaan purettu eikä käsitelty kunnolla, niin kuin Toini aina sanoi hartioitaan kohauttaen ”sota on kovvaa miehiä mennee”.


Palaan kysymykseen voiko kriittisyyttä kritisoida? Niillä jotka ovat käyneet jonkun terapian voi olla jopa helpompaa. Se ja se tunne ja näillä mennään. Asioiden nimeäminen auttaa. Terapiassa löydetään toivottavasti välineitä katsoa oman mielen kriittisyyttä etäämpää. Tiettyä viileyttä kuumakallemeiningin sijaan. Toivon, että muitakin rakentavia väyliä löytyy, yhteiskunta haisee! - parempi vihan kohde kun joku etninen ryhmä, tästä vaan esimerkkinä. Rakentavien väylien tekemisessä eivät ole pelkästään vastuussa yksilöt vaan koko kansakunta yhdessä. Alitajuisten asioiden politisoiminen on huonoin vaihtoehto. Se on helppo ratkaisu. Terve kriittisyyskään ei ole pahasta mutta tärkein on mielestäni lempeys. Lempeys myös omaa ja muiden kriittistä ääntä kohtaan. Suomen historia kansalais-sotineen, valloittajineen ja pienen kansan ennennäkemättömät taistelut ylisuurta vihollista vastaan eivät voi olla olleet jättämättä arpia kansakunnan mielenmaisemaan. Näitä arpia ei paranneta kriittisyydellä vaan lempeydellä. Lisää salsaparty meininkiä sääntöjen sijaan, oisko? Vallitseeko meillä vieläkin häpeällä vaientamisen kulttuuri avoimuuden ja avoimen keskustelun sijasta? Valtakunnan päälehtikin pursuaa usein mielensä pahoittajien näkemyksiä. Uskallammeko katsoa totuutta silmiin? Viileesti ja suoraan historian verisille lehdille lempeästi hymyillen.


Nyt mies puhalsi suurehkon savupilven suustaan. Suuhun tulvahti karvas maku. Yliarvostettuja nää havannalaiset. Perhana! Seuraavaksi se meinas pohtia rakkauden olemusta.. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Asettuminen

Heinäkuussa 2013 kirjoitin Kataloniassa taiteilijaresidenssissä kolme omakohtaista tekstiä. Tässä niistä ensimmäinen historiaa puhdistava & sivaltava purkaus otsikolla: Asettuminen.  

Toisessa kirjoituksessani: VOIKO KRIITTISYYTTÄ KRITISOIDA? avaan keskustelua Suomalaisen kriittisyyden historiaan ja nykymenoon, esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyteen ja esitän arvioni siitä mikä mättää ja miten tilannetta voisi mahdollisesti korjata. (Vai voiko?)


Kolmannessa kirjoituksessani: HELPPO JA HYVÄ OLO hahmotan yksinkertaisesti hyviä tapoja voida hyvin ja olla vähemmän kipuileva. 


Ne muodostavat tietyn kokonaisuuden, julkaisen ne aikalailla peräkanaa. 




ASETTUMINEN

Kaikki alkaa tästä. Löysin uuden alun hiljaisempien tunteiden kuunteluun. En koskaan uskonut pääseväni näin pitkälle. Kauppaneidin iloisesti hymyilevät silmät, adios ja astun liikkeestä kadulle. Autot pysähtyvät kunnioittavasti ja ratin takana istuva nainen saattaa minut kadun yli hymyllään. Silti tunnen kuinka onneni lepää varjojen välissä. Elämä pohjoisessa loi minulle kipukehon, joka nyt sulaa pois auringossa viinin ja mejillonesin, höyrytettyjen simpukoiden kyytipoikana. Olen ansainnut tämän - valon ja rennon askelluksen näillä kuumilla katukivillä. Olen katsonut pelkojeni ja hulluuteni pohjaan asti. Nyt enää sirkat sirittävät ja pääskyt viheltävät omia ihania oktaavejaan. Elämä tuli ja voitti. Rakkaus. 





Hulluuteni oli sankaruutta, Zeuksen lapsi itse perkele. Pohjoinen on ankara. Kriitikko minussa sanoo: se on sitten muuten helppo elämä kiellettyä! Pitihän ne sotakorvaukset maksaa! Haloo? Me ollaan jo linkousvaiheessa, pyykit on jo pesty. Njet harashoo! No mas! Basta! Eiköhän jo anneta olla! No niin.. Nytkö sitä sitten jäädään nautinnon siivelle hillumaan? Vamos a la playa a salsa party! Kyl kelpaa, pieni korvaus niistä sotakorvauksista pärkkele! Eihän me sitä koskaan koettu. Mutta me ollaan varjonkantajia. Varjo tulee aina perässä. 




Sepä vasta kiukuttaakin kun ulkoisesti kaikki näyttää hyvältä mutta sisältä nousee valtava pimeys. Kokonainen sukupolvien hyöky siellä vyöryy. Ykkösjuttu on kun vastaantulijaa katsotaan aina sillä silmällä, että onko uhka vai turvallinen? No joo, eihän mun sisällä oo (historiallisesti) ku pako Karjalasta ja Tali-Ihantalan torjuntavoitto! Että ihan turvallinen.. varjele! Ensin tehdään kaikkea muuta ryhdytään vaikka hipeiks ja taitelijoiks. Mutta ei se sitä oo, tuuli vaan yltyy ja puskee meitä yli maailman reunan. Out of the blue. Silloin räjähtää..



Tiedättekö miltä tuntuu kun sielu alkaa matkan tyhjyyteen? Minä tiedän. Avaruus on hieno mutta yksinäinen paikka. Minä matkustin kaukaisimpiin galakseihin, sinne minne nähdään täältä vain parhailla avaruusteleskoopeilla punasiirtymän avulla. Lähelle alkuräjähdystä siis. Menin sinne nähdäkseni kuka oikein olen. Mikä tää juttu on? Mutta tulin takaisin koska kehoni kaipasi jotain muutakin. Sexoo y amoree tietty. Istuin eräänä tähtikirkkaana yönä tähtiä tarkkaillen ja tajusin, että jokaisen mustan pisteenkin takana on elämää. Eikö silloin se, että olemme juuri tässä ole tosi merkittävää? Avaruudessa ollessani opiskelin myös astronomiaa ja valkoista magiaa. Esimerkiksi sitä, että miten erityyppiset energiat syntyvät ja miten ne vaikuttavat ihmisiin ja kulttuureihin. (Tätä ei muuten voi laittaa cv,een). Lopetin tutkimukseni kun satutin erästä minulle erittäin rakasta ihmistä. Palasin tutkimaan sitä kuka oikeasti olen, satutettu pieni poika? Hän lensi Brasiliaan tutkimaan sambaa. Hän ihmeellinen pieni lintunainen, maailman musikaalisin olento rakastui maailman musikaalisimpaan kansaan. Se kaikki oli minulle liikaa, valkoinen magia lensi roskalavalle saman tien.



Nyt olen tässä tuulettimen katalonialaisessa kalkutuksessa. Kun hän lähti jäin yksin avaruuteen. Se oli rankkaa sillä sielun on usein helpompi lähteä maasta kun palata sinne. Lopulta onnistuin selättämään yliminän ylihienot vaatimukset. Heräsin erään kauniin ja ihanan naisen sylistä. Siitä alkoi toipumiseni. Olin kuin rannalle ajautunut raato, tuskin elossa. Pudotus ylisuurten uskomusteni sfääreistä takaisin maanpinnalle oli vähän raju juttu. Vähän myöhemmin ilmestyit sinä. Nuuhkit puoliksi rannalla ja puoliksi vedessä makaavaa kehoani kuin viaton ruohoa syövä eläin. Kosketit nenälläsi käsivarttani. Joimme punaviiniä ja nauroimme hulluna kaikesta. Rakastelimme niin, että koko kerrostalo tärisi. Nukahdin päällesi ja makasin siinä pitkään.